maanantai 15. helmikuuta 2016

Onnellisen luontosuhteen päivä



Jäin ystävänpäivän jälkimietteissä ideoimaan Onnellisen luontosuhteen päivää. Sellaista lempeää teemapäivää, jolloin hakeutuisin ulos luontoon ja lumoutuisin sen ikiaikaisesta harmoniasta, jossa kaikki tapahtuu ajallaan. Päivää, jolloin juhlisin ystävyyttäni luonnon ja sen ihmeiden kanssa ja unohtaisin koko kellouden idean. Avaisin tietoisesti kaikki aistini näkemään, kuulemaan, hengittämään syvään ja tuntemaan elämänvoiman, joka meidät yhdistää. Kaikkina vuodenaikoina ja missäpäin maailmaa nyt satunkin olemaan. 

Luontosuhteellamme on suuri merkitys hyvinvoinnillemme. Itse kaipaan meren läheisyyttä ja tuivertavia tuulia kirkastaakseni ajatuksiani. Joku toinen rauhoittuu metsän hiljaisuudessa. Avarat maisemat voivat muuttaa murheiden mittasuhteet lohdullisemmiksi. Jokaisella meistä on omat voimapaikkamme ja mielimaisemamme. Jos vietän paljon aikaa vain seinien sisäpuolella, jotain näivettyy. Välillä on hyvä ottaa aikalisä ja miettiä, miten kauaksi erilaiset vempaimet ovat etäännyttäneet minut kohtaamisista luonnon kanssa. Olenko unohtanut tämän sopusoinnun lähteen, joka salaperäisellä tavalla saa energiatasoni nousemaan tai viestii minulle, että nyt on aika levätä. 

Oman kiihkeätempoisen planeettavierailumme aikana olemme myös riistäneet luontoa enemmän kuin kunnioittaneet ja hoivannet sitä. Ainakin välillisesti liiallisella kulutuksellamme ja välinpitämättömyydellämme. Kuitenkin ihmiskunnan onnellisuus on erottamattomasti yhteydessä planeetan hyvinvointiin. Mitä tämä yhteys ja vuorovaikutus minulle tarkoittaa? Syyllistyminen ei vie eteenpäin, mutta pienet arjen valinnat vievät. Ystävyys planeetan kanssa on vuorovaikutusta. Sillä on loputtomasti lahjoja annettavanaan. Oma tehtäväni on pysyä herkkänä, arvostaa ja huomioida valintojeni vaikutukset. Epäilen, että onnellinen suhde luontoon on myös vahvasti tekemisissä onnellisen aikasuhteen kanssa. Tässä salaisuudessa riittää pohdittavaa ikuiselle filosofille minussa. 


sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Yleistäminen on pakotie kulissien taakse

Viime aikoina olemme lukeneet huolestuttavia uutisia, joissa kerrotaan vastakkainasettelusta, toisten, erilaisten ihmisten leimaamisesta ja yksinkertaisista yleistyksistä. Meillä on tarve hallita maailmaa ja sen tapahtumia määrittämällä ihmiset ja heidän tekonsa kategorioihin. Sen jälkeen niistä voi puhua käyttämällä sanamuotoa “ne” ja hankkia samalla ymmärrystä muilta, jotka vahvistavat uskomusta siitä, että “ne” ovat sellaisia. Mitä enemmän käytämme ne-kieltä, sitä ilmeisemmäksi käy, että “me” olemme parempia, oikeassa ja ikävien ilmiöiden viattomia uhreja. Asenteemme vahvistuu, kun alamme itsekin uskoa omat hokemamme.

Yleistäminen on helppo ratkaisu. Sen huono puoli on se, ettei kukaan enää ota vastuuta mistään. Kun paketoimme asioita hokemiin “työelämä on muuttunut liian kiireiseksi” tai “nykyajan naiset pomottavat miehiään” tai muita samankaltaisia yleistyksiä, hyväksymme väittämän tosiasiana. Sovimme samalla itsemme kanssa, ettei meillä itsellämme ole mitään tekemistä ikävän ilmiön kanssa. Oma osuus vastuullisena toimijana hämärtyy samalla, kun syyllistymme helppoihin yleistyksiin. Passiivimuoto antaa oikeutuksen olla aktivoitumatta toivottujen vaihtoehtojen puolesta. Voimme liittyä yhdessä voivottelijoiden voimaantuvaan kuoroon. 

Se, mikä meiltä on unohtunut on, että huomista tehdään nyt. Jokaisella meistä on vastuu omista sanoistamme ja valinnoistamme. Sillä on merkitystä, tartutanko minä kiireen tunteen toisiinkin vai harjoittelenko läsnäolon taitoja ja levollista käytöstä. Nostanko sellaisia asioita esille, joiden muuttamiseen voin vaikuttaa. Tai jos koen puolisoni pomottavan minua, mitä itse teen vuorovaikutuksen ja hyvää parisuhdetta edistävien pelisääntöjen eteen. Vai olenko minä se pomottaja? Me kaikki olemme vastuussa tulevaisuuden tekemisestä omien valintojemme kautta. Koko ajan. 

On loistava juttu, että huomaamme, mikä ei toimi, ei ole oikeudenmukaista eikä edusta sellaisia arvoja, joihin uskomme. Seuraava askel onkin pysähtyä kysymään, mihin asioihin voin vaikuttaa ja miten. Mikä on oma osuuteni huomisen tarinassa? Aikakautemme on mielenkiintoinen ja täynnä haasteita. Jokainen meistä on saanut oma roolin tulevaisuuden muotoilijana. Se on enemmän kuin uutisten lukemista ja kauhistelua. Se on enemmän kuin kouristuksenomaisesti eiliseen takertumista. Sen verbin aikamuoto on preesens ja niin pelottavaa kuin se voikin olla, jokaisen valinnan tekijänä on yksikön ensimmäinen persoona. Minä. Mitkä valinnat ovat polullani tänään?

Lue jatkossa blogit osoitteesta: www.kiireenkesytys.fi/blogi.

maanantai 11. tammikuuta 2016

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Lapsi ja aikuisten kiireet

Lapsena kaikilla on ollut täydellinen kyky olla läsnä siinä, mitä tapahtuu ja miltä tuntuu. Kellouden aika ei vielä patistanut meitä kiirehtimään. Osasimme sukeltaa hetken ikuisuuteen ja tavoittaa ihmeitä. Osasimme muokata todellisuutta mielikuvituksen voimin ja nähdä asioita, joita aikuiset eivät enää näe. Ja pikkuhiljaa unohdimme kaiken tämän. Meistä tuli aikuisia. Velvollisuudet ja kiire tulivat tutuiksi. Rutiinit valtasivat tilaa rajattomalta luovuudelta. Suorittamisesta tuli tärkeämpää kuin heittäytymisestä.


Miten lapsen maailma törmää aikuisten kiireisiin? Jokin aika sitten teinityttö kirjoitti sanomalehden yleisön osastolla kouluikäisen tarpeesta saada viettää häiriötöntä aikaa vanhempiensa kanssa. Samalla viikolla facebookissa kiersi kuva kyltistä lastentarhan portilla. Siinä kehoitettiin aikuisia lopettamaan kännyynsä puhumisen, kun he tulevat noutamaan lapsiaan tarhasta. Puhelimista, joiden piti yhdistää ihmisiä, onkin tullut vempaimia, jotka varastavat aikaa perheeltä. On surullista, kun lapsi ei saa kaipaamaansa vanhemman huomiota tämän askarrellessa kännynsä tai pädinsä kanssa. Samalla kun maailman kiinnostavat tapahtumat ja kaverimme sosiaalisessa mediassa ovat tuoneet elämäämme uutta säpinää, olemme kenties etääntyneet kiireettömistä hetkistä läheistemme kanssa. Kun huomiomme on kaukana, ne jotka ovat lähellä saavat vain rippeitä.

Joitain vuosia sitten saimme koskettavia kuvauksia sekä esikoulu- että ala-asteikäisiltä lapsilta siitä, miten he kokivat kiireen. Lapset myös piirsivät kuvia kiireestä. Niissä näyttäytyi tuttuja tilanteita lapsen arjesta ja siitä, miten kaikilla oli aamuisin kiire.  Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, jos pieniä lapsia ei tarvitsisi hoputtaa aamulla. Miksi ihmeessä lapsiperheiden aikatauluissa ei voi olla enemmän joustavuutta? Se lyhyt aika, jolloin lapset ovat pieniä, on jotain niin arvokasta, että olisi upeaa voida hidastaa sen tempoa ja rakentaa harmoniaa kaiken suorittamisen lomaan. Lapsemme voisivat kenties olla opettajia, jotka antaisivat meille vielä mahdollisuuden pysähtyä kaikin aistein arjen ihmeiden äärelle. Päästämällä irti tarpeesta olla jo jossain muualla ja olla tehokkaampi, meillä voi olla mahdollisuus nähdä, kuulla ja elää enemmän. Tehdä sinunkaupat ohikiitävän hetken kanssa.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Sinunkaupat syksyn kanssa

Mietin tänään, miksi olen aina pitänyt syksystä. Useimpien ihmisten lempivuodenaika on kevät. Minulle se on levotonta aikaa. Uuden elämän ihmettä - kyllä - mutta myös liikaa kesän odotusta, pettymystä, kun se ei vielä tullutkaan, kärsimättömyyttä olla jo suloisissa suvitunnelmissa. Ja sitten kun Pohjolan lyhyt kesä vihdoin hemmottelee meitä, menetyksen pelko hiipii mieleeni. Yritän napata kesästä kaiken talteen, mutta se on kuin liukas saippua, joka lipsahtaa kourastani ennen aikojaan. Mutta syksy, ah ihana syksy. Mikä energia onkaan sen väreissä, vinkuvissa tuulissa, vaahtopäisissä aalloissa. Odotus on poissa. Minun on helpompi olla läsnä itsessäni syksyllä. Ei ole kiirettä talven pakkasiin tai lyhyisiin päiviin. Olen tehnyt sinunkaupat syksyn kanssa. Tässä ja nyt riittää minulle.

Vuodenajat tarjoilevat meille erilaisia lahjoja. Silloin kun ihminen vielä eli lähempänä luontoa, kunnioitimme sitä ja sopeuduimme enemmän. Rytmitimme päivämme ja työmme eri tavalla. Sen jälkeen kun aloimme kuvitella liikoja itsestämme, vieraannuimme luonnon kiertokulusta ja ostimme kellouden idean. Elämä muuttui enemmän suorittamiseksi, tehtävästä toiseen siirtymiseksi, tehokkuuden tavoitteluksi ja tärkeisiin rooleihin pukeutumiseksi. Alkaa kuitenkin näyttää siltä, että kiihkeän suorittamisen arvostus on murenemassa. Moni kaipaa yksinkertaisempaa elämää. Siinä, missä olemme yrittäneet maksimoida hyvinvointia, onkin käynyt ilmeiseksi, ettei jatkuva kasvu ja yhä lujempaa juokseminen lisää onnellisuutta. Sen sijaan hyvä suhde luontoon ja toisiin ihmisiin tuottaa meille parempaa elämää.

Jos olisi kolme asiaa, joista syksy minua muistuttaa, mitä ne olisivat? Yksi on havahtuminen siihen, mitä luonnossa tapahtuu. Nyt. Syksy herättelee kaikki aistit: tarjoilee virkistäviä värikylpyjä, puhaltaa pois eiliset ja huomiset, vaatii näkemään, kuulemaan, haistamaan ja maistamaan enemmän, olemaan enemmän läsnä. Syksy muistuttaa, että ihmisen parhaat tankkauspaikat löytyvät luonnosta. Säällä kuin säällä. Kaikki koiran omistajat tietävät tämän.

Toiseksi syksy muistuttaa virkistävien aikalisien merkityksestä. Sen sijaan, että antaisin yhä kiihtyvän kollektiivisen vauhdin temmata itseni mukaansa, on viisaampaa sirotella hengähdyshetkiä tehtävien väliin. Vaatii harjoittelua, mutta on sen arvoista. Tietoinen hengittäminen, ajatusten kirkastaminen, edellisestä irti päästäminen ennen seuraavaan siirtymistä, helpottaa ruuhkaa korvien välissä.

Kolmas syksyn lahja on uusien aloitusten kutsut. Juuri nyt syntyvät hyvät päätökset terveemmästä ruokavaliosta, uusista kunto-ohjelmista ja kulttuuririentojen sirottelusta loppuvuoden kalenteriin. Meille, jotka ahneesti hamuaisimme kaiken tämän kerralla, lahjoittakoon syksy vielä ymmärryksen siitä, paljonko juuri nyt on riittävästi.



sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Näkökulman muutos

Olen joutunut käymään sisäistä dialogia sisälläni asuvan taistelijan ja parempaan tulevaisuuteen luottavan rauhanrakentajan kanssa. Kun maailma  (lue: ihmiset) tuntuu tulleen hulluksi, on yhä vaikeampi olla menemättä joukkohysteriaan mukaan ja antautumatta pelon vietäväksi. Joku osa minua astuisi vaivatta barrikaadeille ja taistelisi sen puolesta, mitä pidän oikeana ja ehdottomana. Voidakseen taistella on ensin nähtävä vihollinen. On katsottava maailmaa meidän leiristä, jota niiden väärät valinnat uhkaavat. Näinhän me olemme tehneet yhä uudelleen ja uudelleen. Olemme pitäneet kynsin hampain kiinni rakentamistamme rajoista, ostamistamme uskomuksista, saavuttamistamme etuisuuksista. Pystymme aina perustelemaan oikeutuksemme. Kun käytämme siihen paljon ääntä ja marssimme kasvavan, kaltaistemme joukon riveissä, olosta tulee rohkeampi. Kenties ne alkavatkin pelätä ja meistä tulee voittajia - kunnes seuraava taistelu taas alkaa.

Jossain iän myötä huomasin, etteivät omaan historiaan perustuvat uskomukset olekaan ainoita oikeita. Olen joskus jopa harjoitellut jotain etäisesti dialogia muistuttavaa, uutta synnyttävää keskustelua. Sellaista, jossa hetkellisesti uskaltaa päästää irti omista vankoista ajatuksistaan, oikeasti kuunnella ja avautua näkemään toisenlaisten kokemusten ja visioiden maalaamia näköaloja. Toki tällaiset tilanteet ovat olleet harvinaisia. Sen verran avartavia kuitenkin, että ymmärrän dialogin ja toista ihmistä arvostavan debatin olevan taitoja, joille on valtava tilaus olemassa nyt, kun kulttuurit väistämättä kohtaavat aiheuttaen suurta hämmennystä ja pelkoa. Voi olla, että se, mihin itse vankasti uskon, tarjoaa joitain aineksia myös huomiselle, mutta minun on osattava perustella, miksi ja miten. Niin taitavasti, että se kirkastuu muillekin. Jos katson asioita vain oman peruutuspeilini kautta, ei viestini mene perille.

Luontevinta itselleni olisi paeta paikalta. Eiväthän nämä asiat koske minua, en osallistu keskusteluun, enkä kerro mitä mieltä olen. Tai voisin arvostella niiden toisten vääriä mielipiteitä, koska ne nyt vain ovat niin vääriä. Koska ympärilläni kuitenkin puhaltavat yhä myrskyisemmät tuulet, joudun valitsemaan sen, mistä elämänenergiani tässä takuuvarmasti muuttuvassa maailmassa ammennan. Pelko vie valtavasti voimavaroja. Niin tekee taistelu toisia vastaankin. Jälleen kerran on aika pysähtyä suurten kysymysten äärelle: kuka minä olen tässä tarinassa? Mikä on paras visio, jota haluan olla valinnoillani rakentamissa? Ketkä ja mitkä asiat ovat polullani? Miten pidän enemmän toivoa kuin uhkakuvia yllä? Ja miten rakennan dialogi- ja debattiharjoitukset osaksi arkeani?



lauantai 12. syyskuuta 2015

Säilö sisäistä voimaa maailman kaoottisuutta vastaan

Meille on luvassa kaunis syksy. Se tuleekin hyvään aikaan, kun samalla maailman monimutkaisuus lisääntyy ja valo pohjoisessa vähenee. Nyt lienee viisasta suunnitella ja rakentaa omaa sisäistä puskuriaan antamaan meille suojaa tulevien haasteiden keskellä. Jos olet säilönyt kesän valoa ja hyviä hetkiä sisäisiin energiavarastoihisi, olet kenties jo aloittanut syksyn kunto-ohjelmasi ja ehkä uuden kiinnostavan harrastuksenkin. Nyt kannattaa myös pysähtyä miettimään, mitä Hyvän Elämän Tasapaino sinulle merkitsee.
Kiihkeärytmisessä maailmassa vastuu omista terveistä rajoista huolehtimsesta on korostunut. Tehtävää ei voi ulkoistaa, koska olemme yksilöitä. Sinä rajaat itsellesi hallittavan tehtävien määrän. Sinä teet valintoja, jotka tuovat tasapainoa ja iloa elämääsi. Maailmassa, joka on kiihkeässä muutoksessa, voi ajautua minne tahansa ellei pidä omia tavoitteita mielessään. Markku Wilenius neuvoo meitä viisaasti Tulevaisuuskirjassaan: "Maailman pirstaloituminen ja monimutkaisuus haastavat ennen näkemättömällä tavalla ihmisen kyvyn hallita maailmaansa. ... Ainoa keino näyttäisi olevan sisäisen voiman ja kapasiteetin kasvattaminen puskuriksi suojaamaan maailman impulsseja ja kaoottisuutta vastaan."